Lilypie Second Birthday tickers

maanantai 29. lokakuuta 2012

On tullut aika pois se antaa, jota niin paljon rakastaa...

''Taas valo viiltää taivaanrantaa,

se päivän yöstä erottaa.


On tullut aika pois se antaa,


jota niin paljon rakastaa.


Sen järjellä me ymmärrämme,


kun toinen lähtee, toinen jää.


Vain pieni lapsi sisällämme


ei tahdo sitä käsittää.


Hyvää matkaa, hyvää matkaa


kuljette kanssa enkelin,


hyvää matkaa, hyvää matkaa

  

teitä paljon rakastin.''

Mä en tiedä olenko valmis edes kirjottamaan tästä asiasta vielä. Mutta pakko purkaa tunteita... 
Se tapahtui jo pe 19.10, mutta en ole ollut valmis edes ajattelemaan koko asiaa. Tai totta kai se on pyörinyt ihan koko ajan mielessä ja olen ollut surun murtama, mutta olen koittanut pitää itseni kiireisenä ja sysännyt asian mieleni viimeiseen kolkkaan... Meidän rakkaat koirat lähtivät koirien taivaaseen. Ne jäivät mökkimme lähellä isolla tiellä auton alle. Koirillamme oli aina tapana karkailla, aina ne jotenkin pääsivät karkuun eivätkä pysyneet mökin pihalla vaan lähtivät karkureissulle. Joskus olivat jopa 14h poissa mutta aina palasivat. Nyt oli sitten viimeinen karkureissu... Meillä oli siis kolme koiraa ja mäyräkoiramme Millakin oli lähtenyt mukaan, muttei koskaan pysynyt isompien koirien matkassa joten nytkin palasi heti kiltisti takaisin pihaan. Jos jotain hyvää yrittää keksiä, niin ainakin meillä on vielä yksi rakkaista koiristamme jäljellä.

Tämä ei ehkä jonkun mielestä kuulosta sellaiselta asialta, joka voisi aiheuttaa ihan mielettömän paljon ahdistusta, surua, tuskaa, unettomia öitä ja jopa karkeasti sanottuna väliaikaista elämänhaluttomuutta. Miten voin jatkaa elämää ilman näitä rakkaita PERHEENJÄSENIÄ? Eivät he olleet meille ''vain koiria'', vaan oikeasti osa perhettä.
Olen itkenyt rakkaan alaskan huskyn ja belgianpaimenkoiran sekoituksen Leevin turkkia vasten monet itkut teini-iästä lähtien. Olen oppinut rakastamaan koiria. Olen saanut juuri tarvitsemaani päivänpiristystä peuhaten mökin pihalla saksanseisoja Santun kanssa. Olen saanut niin paljon ja nyt menettänyt. 

Leevi tuli meille muistaakseni kun olin 13 ja Santtu vuotta myöhemmin. Meidän ei koskaan edes pitänyt ottaa koiraa, sen ei pitänyt olla mahdollista koska minulla, veljelläni ja isälläni oli koira-allergia ja veljelläni vielä kaikenlisäksi paha astma. Mutta olimme kuulleet, että siedätyshoidolla koiran ottaminen olisi mahdollista. Minä jankkasin ja jankkasin vanhemmilleni ja otin selvää eri roduista ja miten ne allergisoivat.

En pysty lisäämään tähän postaukseen edes oikein kuvia, koska rakkaiden koiriemme kuvien katsominen on vielä liian rankkaa... Telkkarin yläpuolellakin kotona hyllyllä on koirien kuvat ja en ole pystynyt ottamaan niitä pois mutten pystyisi niitä katsomaankaan... 

En enää koskaan saa halata viimeistä kertaa, saada märkää pusua, Santtu ei enää koskaan hyppää innoissaan syliini kun näemme, ei enää koskaan yhteisiä lenkkejä, ei enää yhtään rapsutusta...

Mutta kaipa se elämä jatkuu. Pakko sen on. Onneksi tuo pieni tyttömme piristää niin paljon väläyttelemällä suloista hymyään ja höpöttelemällä viattomana tietämättä vielä mitään maailmanmenosta.. Joskus elämä on vaan niin epäreilua.

Miksi?.. Mutta jossittelu ei enää auta...

Teitä aina kaivaten. <3

 

4 kommenttia:

  1. Voi että, voimia sinulle :(
    Lemmikkien menetys on aina kova pala ja itse olen itkenyt pelkästään setäni koirien vuoksi joka kerta, kun yksi niistä on menehtynyt.

    En voi kuvitellakaan sitä surua, mikä tulee sitten, kun äitini kissat kuolevat. Vanhempi niistä on ollut elämässäni siitä asti, kun olin 6-vuotta.

    Olet aivan oikeutettu tuntemaan surua, sillä monille lemmikit ovat osa perhettä.

    VastaaPoista
  2. Kiitos! Onhan tää ihan hirveetä... :/

    VastaaPoista
  3. Lemmikin menetys on ihana kamalaa :( Meidän 10-vuotias Remu-koira lopetettiin vakavan sairauden takia vajaa vuosi sitten ja itkin sen jälkeen viikkotolkulla, enkä pystynyt pariin päivään menemään edes töihin. Odotin silloin Milmaa ja raskausajan herkkyys yhdistettynä suureen suruun oli kyllä aikamoista. Saatoin ihan koska vaan romahtaa lattialle ja itkeä vaan. Ajan kanssa onneksi helpotti ja nyt on ihana muistella niitä ihania hetkiä Remun kanssa :)

    VastaaPoista
  4. Kamalaa, otan osaa! :( vieläkin jos vähänkin muistelen niin alkaa itkettää.. Kai sitten joskus aika kultaa muistot. :/ vaikka koskaan en unohda!
    Onhan meillä tosiaan ne ihanat muistot :') vielä vaan ei olisi ollut näiden poikien aika :(

    VastaaPoista